Mika Honkalinnan tunnelmoiva, paikoin lyyrinenkin teos Honka on kunnianosoitus mäntyjen monimuotoisuudelle, meren kallioluodolla kituuttavalle hongalle, tienlaidan mahtipetäjälle ja paahteisen rämeen männyntakulle.
Tarina alkaa valossa kasvaneen kotipihan puun, eräänlaisen alkumännyn juurelta. Nuoruusvuosilta mukaan tarttuu mystinen muistikuva sääksisaaresta ja sen tunnelmaa hallinneesta ikipetäjästä. Matka jatkuu läpi jokatalvisen tervantuoksun, kohti kirkasta kevättä ja puun syliä, lintujen pesintäpuuhia. Tie johdattaa valtakunnan rajan tuntumaan, tiettävästi Suomen vanhimman männyn luo. Siinä sivussa pohditaan monotonista puhelinpylväsmännikköä ja tienlaidan mahtipetäjää.
Soljuva teksti ulottuu ristiretkien ajalta Suomen taiteen kultakauteen, keskelle mäntykylläistä kuvastoa. Aikakausien humina antaa asioihin perspektiiviä, monisatavuotisten petäjien rinnalla oman elämän mitta on kovin lyhyt. Mitä kaikkea männyn elinaikana onkaan tapahtunut, mitä kaikkea puu on nähnyt?
